JARI P. HAVIA – Liverpoolista kajahtaa Merseybeat!
(Tallinna-kustannus Oy, ISBN 9789525293708, 336 s.)
Niinpä tietysti, aivan kuin täkäläisestä musiikkitietokirjallisuudesta olisi jotain olennaista vielä puuttunutkin! Mikäli ehtymättömäksi luonnonvaraksi havaitut Beatles-historiikit jätetään pois laskuista, ei Liverpoolin, tuon brittiläisen populaarihistoriankerronnan kannalta lähtökohtaisesti mehukkaimman maantieteellisen kolkan runsaankirjavasta yhtyekannasta ole aiemmin laadittu ainuttakaan omaa opustaan suomeksi. Syytä näet olisi kyllä ollut: pelkästään vuonna 1963 Englannin sinkkulistan kärkipallilla viihtyi vuorollaan aina jokin liverpoolilainen kitarabändi yhteensä huikean 34 viikon ajan (niistä 18 merkittiin The Beatlesille, 11 Gerry & The Pacemakersille, 3 Billy J. Kramer & The Dakotasille ja 2 The Searchersille). Miltei sama meno jatkui myös vuonna 1964. Ei lainkaan hassummin talouttaan ja sitä kautta myös kulttuurielämäänsä sodan jäljiltä vasta elvyttäneelle, vaikeiden aikojen kolhimalle satama- ja teollisuuskaupungille, joka opittiin näinä aikoina tuntemaan eräänä maailman tärkeimpänä musiikillisena hotspottina jopa täällä kaukana pohjolassa.
Asiasisällöllisesti edellä kuvatun tietoaukon onnistuu nyt täyttämään aihepiirin vannoutunut ystävä, harrastaja ja tutkija, etenkin Viro-aiheisten historiateosten parissa entuudestaan ansioitunut Jari P. Havia, joka 1950-luvun alun lapsena on myös kerännyt huomattavan määrän henkilökohtaista tartuntapintaa käsittelemäänsä teemaan. Merkillepantavaa on, että jo kirjan alaotsikossa tekijä viestittää tulevansa ohittamaan tarkastelussaan sen kaikkein ilmeisimmän genren edustajan ja keskittyvän nyt ”Beatlesin aikalaisiin”. Samalla tavoin hän lukeutuu otsakkeen alle itsekin: 11-vuotiaana 1964 ensimmäisen Beatles-sinkkunsa hankkinut Havia selvittää rimaa hipoen tiensä merseybeatin kultakauden kasvattien joukkoon, vaikka hän toki tunnustaa löytäneensä varsinaisen kutsumuksensa musiikinlajiin konserttien ja levynkeräilyn kautta vasta 1970-luvulle siirryttäessä.
Mersey-joen suistoseudut nostattivat paljolti onnekkaidenkin sattumien kautta hetkellisesti pinnalle suuren parven jättisukseen saavuttaneita kokoonpanoja ja niiden tähtisolisteja, joista valovoimaisimmat vetosivat silloin tällöin jopa vaativaan yhdysvaltalaiseen makuun. Suomessa ”vara-Beatleseille” oli ymmärrettävästi jatkuvaa tilausta, aitoa asiaa kun ei koskaan saatu maahan näytille. Vaikkei Havian selvitystyön lähtökohtana suoranaisesti olekaan mersey-pumppujen tunnettuus 1960-luvun Suomessa, kotimaiseen pop-historiaan liittyvät painotukset ovat silti aistittavissa kuhunkin kokoonpanoon käytetyissä tekstimäärissä. Avarakätisemmin sanottavaa, reilusti yli 50 sivun verran riittää ”Liverpoolin toiseksi suosituimmasta bändistä” The Searchersista, samoin Billy J. Kramer & The Dakotasista ja Gerry & The Pacemakersista. Tuntuvan 30-sivuisen katsauksensa saa osakseen myös The Swinging Blue Jeans. Kaikki edellä mainitut myös vierailivat esiintymässä Suomessa vuosina 1964–65 – lukuun ottamatta ensi kerran vasta 1992 näille kulmille kerinnyttä Gerry Marsdenin johtamaa Pacemakersia, joka kyllä sekin tunnettiin laajasti levyjensä välityksellä. Asuinseuduillaan arvostettujen mutta Pohjoismaissa etäisemmiksi jääneiden The Fourmostin, The Big Threen, The Merseybeatsin/Merseysin, The Mojosin ja The Undertakersin tapaisten ryhmien edesottamukset saadaan kirjassa kahlattua läpi alta kymmenen sivun annoksina.
1960-luvun keikkaselvityksissään kirjoittaja tukeutuu loogisin perustein lähinnä Mikael Huhtamäen essentiaalisen ”Live In Finland” -teoksen huomioihin. Lisää kotimaista aspektia sisältöön tuovat erityisesti yhteenvedot Iskelmä- ja Suosikki-lehdissä julkaistuista Liverpool-levyjen arvosteluista vuosilta 1963–1967 sekä analyysi kotimaisten artistien versioimista merseybeat-kappaleista, parhaiten aikaa kestävimpinä esimerkkeinään Gerry & The Pacemakersiltä lainattuina numeroina lahtelaisen The Loaferis & Ronny -kokoonpanon yllätysvalinta Se jokin sinulla on (You’ve Got What I Like) ja Johnny Liebkindin Ei se kesää tee (It’s Gonna Be Alright) sekä Billy J. Kramer & The Dakotasilta peräisin olleet Laila Kinnusen Älä kiusaa tee (Lennon-McCartney -sävelmä Bad To Me) ja Eero, Jussi & The Boysin Salaisuuteni (Do You Want To Know A Secret). Mielenkiintoisena knoppina voinee pitää myös havainnonjyvästä siitä, ettei brittiläisten jalkapallon ystävien omimana kannatushoilotuksena globaalisti tunnettua 1940-luvun musikaalisävelmää You’ll Never Walk Alone ole suomeksi viralliselle levylle kertaakaan tehty. Kirjan väittämästä poiketen Gerry & The Pacemakersin versio kappaleesta tosin kyllä prässättiin vuonna 1964 myös suomalaisvalmisteiselle Columbia DYC -sarjan singlelle, joita ilmestyi vuosina 1963–66 kaikkiaan 9, ei 7 kuten teoksessa summataan.
Havian ilmaisua leimaa monilla tavoin omakohtaisuus. Se toki saattaa antaa lukijalle paikoin liiaksikin fanittavan ja kritiikittömän vaikutelman, mutta toisaalta myös tuo sinne tänne ripoteltujen muistovälähdysten tukemana sympaattista pienimittakaavaisuutta sinänsä taivaita syleilevään aiheeseen. Sisällöllisesti on tarjolla perusvarmaa ja sujuvaa joskaan ei poikkeuksellisen lennokasta tietokirjatekstiä, jossa ajoittain toistuvat lyöntivirheet sekä kielelliset kömpelyydet olisivat varmasti olleet pienellä lisäajankäytöllä eliminoitavissa kustannustoimituksellisesti ehjempään asuun. Pääosin yhtyeiden mukaan mietitty otsikkorakenne sekä lukujen sisällä tiukasti säilyvä kronologisuus tuottavat kerrontaan jonkin verran tautologiaa, mutta sitä kirjailija ei edes yritä kiistää. Valittua esitystapaa ei kai voi kuitenkaan pitää vielä riittävänä puolustuksena sille, että samoja asioita saatetaan nyt toistaa lähes yhteneväisin sanamuodoin hurjimmillaan jopa vierekkäisillä sivuilla.
Pienkustantamojulkaisun ollessa kyseessä on lisäksi täysin järkeenkäypää, ettei merseybeat-maailmaa tässä tapauksessa lähestytä kuvitusmateriaali edellä. Selkeä ansio on myös se, ettei Havia katkaise bändien vaihekuvauksia hohdokkaimpien 1960-luvun vuosien jälkeen vaan jatkaa sekä orkestereiden että niiden ydinjäsenten tekemisten puintia samalla intensiivisyydellä aina nykyhetkeen saakka. Hän onnistuu samanaikaisesti sekä uppoutumaan kaulaansa myöten detaljeihin että silti säilyttämään jonkinlaisen yleisymmärrettävän käsittelytason, jonka suodattamiseen voisi olettaa maallikollakin riittävän kärsivällisyyttä. Silkasta tieteellisestä tutkielmasta ei siten ole kyse, vaan ennen kaikkea niin sivistäväksi kuin viihdyttäväksikin tarkoitetusta hyvän mielen kääröstä, joka jaksaa lievästä hiomattomuudestaan huolimatta pitää lukijaansa otteessaan.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 6/2022)
